And I had a name and it wasn’t Tubaab

Armi Katariina Kauppila - Senegal


September 29, 2015

When at night I grab the small plastic teapot that lives in my room and walk to the water place at the backyard to fill it up for my last visit to the outside toilet of the day, I can see stars. According to them the world continues outside of my house.
 
I was cleaning the kitchen floor today with a cloth, trying to copy how my sister showed me I should do. Of course I couldn't do it as well, and the thought came to my mind inevitably: "You guys need a vacuum cleaner." Then I realised I was unable to do it just because I'm used to using a vacuum cleaner to do the same. But because I do it differently doesn't mean they do it wrong. In fact, maybe their way is better – I have yet to decide.

In the middle of the queue to a Dakar police station, a tiny kitten casually walked into daylight from under one of the parked cars. A tiny cute in the middle of all the odd.

On my first day in Ngueniene, I had a realisation in the kitchen where I was helping the women of the house mainly just to avoid doing nothing. The realisation was that my new favourite food, 'fiiriir', begins with two dead fish lying in a bowl. 
Just like my new Senegalese identity as a girl called Issa, named by my host mother, begins with two words of Wolof: "Jamm rekk" – "Peace only".

I walked out of my house to visit a tailor to get my Tabaski dress made. On my way I saw at least twenty kids yelling "Tubaab, tubaab!" ("Westerner, westerner") as I entered their fields of vision. I walked into a shop on my way back to buy some tissues. While the shopkeeper was counting the money, I turned around for no particular reason. Out of the fifteen kids that were standing at the doorstep staring at me, the youngest hid behind their older siblings as they saw me turn. I got this enormous will to translate into Wolof the following: "I might be a tubaab, but I have a name. It's Issa. What's your name?"

After greeting too many people I said "Asalaam Maleekum" to one of the goats too. A woman greeted me back with an awkward "Maleekum Salaam" although I was looking nowhere near her way.
I guess she refused to believe I had just greeted a goat.

I still think about the words of my six-year-old little sister in my previous host family in Dakar. It was Thursday and on Saturday I would leave; time for sunset and we were sitting together at the balcony with the pink flowers. I explained to her in my poor French that I was leaving soon, and her grandfather added that I wasn't coming back. She didn't look at me with her big, innocent eyes and address her question directly in a sweet voice – no, she stared at the floor as she asked: "Why are you not coming back." I didn't have an answer; all I could do was raise my arms into a stammering "Je ne sais pas" – "I don't know." The morning I had to leave for Ngueniene I ate my bread and had my coffee as every morning for three weeks already, took my anti-malaria pill and swallowed it with that water that tasted like plastic water bottle. As I then took a deep breath and began to drag my suitcase out of my room, she uttered quietly from the couch where I hadn't noticed her sitting: "Tu n'habites pas ici" – "You don't live here." I wanted it to be a question and I wanted to have an answer to it, but there was nothing I could say. She had, with no doubt, made a correct observation. But I decided later I'll visit them once more. 

Kun otan illalla mukaan huoneessani asuvan pienen muovikannun ja kävelen ulos takapihan vesipisteelle ja täytän sen vedellä käydäkseni päivän viimeisen kerran ulkovessassa, näen matkalla tähtiä. Niiden mukaan maailma jatkuu taloni ulkopuolella.


Tänään siivosin keittiön lattiaa rätillä, yrittäen jäljitellä miten täkäläinen sisareni näytti homman toimivan. Tietenkään en osannut sitä ihan yhtä hyvin, ja ajatus tuli mieleeni väistämättä: "Te todellakin tarvitsette imurin." Sitten tajusin, etten osannut pyyhkiä lattiaa yhtä hyvin vain koska olen itse tottunut käyttämään siihen imuria. Mutta vain koska minä teen saman asian eri tavalla ei tarkoita, että he tekevät sen väärin. Itse asiassa heidän tapansa voi ehkä olla jopa parempi – en ole vielä päättänyt.


Keskellä jonoa eräälle dakarilaiselle poliisiasemalle yhden auton alta tepasteli esiin pikkuinen kissanpentu. Pikkuinen söpö keskellä kaikkea tuntematonta.


Ensimmäisenä päivänäni Ngueniene:ssä tajusin jotakin keittiössä, missä istuin auttaakseni talon väkeä päivällisen laitossa lähinnä välttääkseni kokopäiväisen tyhjäntoimittamisen. Tajusin nimittäin, että uusi lempiruokani, 'fiiriir', alkaa kahdesta kipon pohjalla lojuvasta kuolleesta kalasta.
Aivan niin kuin oma uusi senegalilainen identiteettini Issa-nimisenä tyttönä, kuten isäntäperheen äiti minut nimesi, alkaa kahdesta sanasta wolofin kieltä:"Jamm rekk" – "Vain rauhaa".


Kävelin ulos talostani viedäkseni kankaan räätälille Tabaski-mekkoni tekoa varten. Matkalla kohtasin ainakin kaksikymmentä lasta, jotka kaikki huusivat kovaan ääneen "Tubaab, tubaab!" ("länsimaalainen, länsimaalainen") heti kun osuin heidän näkökenttäänsä. Kotimatkalla poikkesin pieneen kauppaan ostaakseni nenäliinoja. Kauppiaan laskiessa rahoja käännyin ympäri ilman mitään erityistä syytä. Niistä noin viidestätoista lapsesta, jotka seisoivat oviaukossa tuijottamassa minua, nuorimmat piiloutuivat kavahtaen vanhempien sisarustensa taakse nähdessään minun kääntyvän. Päätin opetella sanomaan  wolofiksi: "Kyllä, olen tubaab, mutta on minulla myös nimi. Se on Issa. Mikä sinun nimesi on?"


Tervehdittyäni liian montaa ihmistä saman päivän aikana sanoin "Asalaam Maleekum" myös yhdelle vuohelle. Joku nainen vastasi vaivaantuneena "Maleekum Salaam", vaikka en ollut katsonut hänen suuntaansa.
Kaipa hän kieltäytyi uskomasta, että olin sanonut hei vuohelle.


En vieläkään ole lakannut ajattelemasta Dakar-isäntäperheeni kuusivuotiaan pikkusiskoni sanoja. Oli torstai ja lauantaina minun oli määrä lähteä; auringonlaskun aika ja istuimme suurien vaaleanpunaisten kukkien laidoittamalla parvekkeella. Selitin hänelle huonolla ranskallani, että lähtisin pian, ja hänen isoisänsä lisäsi, etten tulisi takaisin. Lapsi ei katsonut minuun suurilla, viattomilla silmillään ja osoittanut kysymystään minulle suoraan suloisella äänellä – ei, hän katsoi lattiaan sanoessaan: "Miksi sinä et tule takaisin." Minulla ei ollut siihen vastausta, en voinut kuin väännellä käsiäni ja todeta "Je ne sais pas" – "En minä tiedä." Sinä aamuna, kun minun oli lähdettävä Nguenieneen, söin patonkini ja join kahvini niin kuin joka aamu jo kolmen viikon ajan, otin malarianestolääkkeeni ja huuhdoin sen alas muovipullon makuisella vedellä. Kun sitten vedin syvään henkeä ja aloin raahata matkalaukkuani ulos huoneestani, hän tokaisi hiljaa sohvalta, jolla en ollut huomannut hänen istuvan: "Tu n'habites pas ici" – "Sinä et asu täällä." Halusin sen olevan kysymys ja halusin osata vastata siihen, mutta jälleen ei ollut mitään sanottavaa. Hän oli epäilemättä tehnyt oikean havainnon. Mutta minä päätin myöhemmin, että vierailen siinä talossa vielä kerran.

Armi Katariina Kauppila