And there were dreams in the island

Armi Katariina Kauppila - Senegal


September 28, 2015

This morning I woke up giggling, for I dreamt that a soap opera made an episode about filling up the shelves of a supermarket. I couldn’t recall where I was for a while. Then I found myself in a mosquito net castle.

Airplanes fly over our house so near I’m sure if the windows had glass it would break a thousand times every day. I like the airplanes, they carry on one hand people who have yet to experience what I have here so far, and on the other those who are already getting used to the thought of returning home. I feel like I can sit down in between two of those people in the plane for a minute and order a glass of coke; it feels like a comfortable state of in-betweenness.

French classes are exhausting. Four hours every day chaque jour is not meant for humans. I’m glad Wolof classes are starting.

At least I’ve done it now. Gone for a malaria test, I mean. Washed my laundry by hand for the first time ever. Seen a local market and bought skirt fabric from a boiling hot boutique. Begun a routine of bucket showers – yes, stop laughing, Tamar, if you’re reading this. Visited a former slavehouse in Goree Island. Broken a pair of flipflops when returning from a walk at 11pm with my sisters. Missed toilet paper. Eaten lots of cheebu jen. That’s how life goes here.

I finally found out I will be spending six months in a place called Ngueniene. I haven’t yet had internet access to really check where that is. But I will see where it is when I’m on my way, and I will see what it’s like when I reach. And I can’t wait to reach.

I have yet to get used to coming home and walking into the bathroom and seeing that there is no water at all and sighing: “Oh this is just one of these days”.

Tänä aamuna heräsin nauraen, koska olin uneksinut Salattujen Elämien tekevän aiheiden puutteessa jaksoa K-Supermarketin hyllyjen täyttämisestä. En heti muistanut, missä olin. Sitten löysin itseni hyttysverkkolinnasta.
 
 
Lentokoneet lentävät aivan talomme yltä niin läheltä, että olen varma että jos ikkunoissa olisi lasit, ne helisisivät tuhannesti joka päivä. Yllättäen pidän lentokoneista täällä, ne muistuttavat toisaalta ihmisistä, joille minun viime viikkoni täällä on vielä tulevaisuutta, ja toisaalta niistä, jotka jo totuttautuvat ajatukseen kotiinpaluusta. Tuntuu kuin voisin hetkeksi istuutua kahden sellaisen väliin lentokoneessa ja tilata juotavaa; se tuntuu niin mukavalta välitilalta. 
 
 
Ranskantunnit ovat tuskallisia. Neljä tuntia joka päivä chaque jour ei ole inhimillistä. Onneksi wolofin tunnit alkavat.
 
 
No, onpahan se ainakin tehty. Nimittäin käyty malariakokeessa. Pesty pyykkiä käsin ensimmäistä kertaa ikinä. Nähty paikallinen tori ja ostettu hamekangasta kiehuvan kuumasta pikku kaupasta. Opeteltu peseytymään  ämpärin ja kauhan kanssa suihkun sijaan. Vierailtu entisessä orjatalossa Goreen saarella. Rikottu yhdet varvastossut palatessa kävelyltä siskojen kanssa yhdeltätoista illalla. Podettu vessapaperi-ikävää. Syöty paljon cheebu jen:iä. Näin elämä kulkee täällä.
 
 
Sain viimeinkin tietää, että vietän pian kuusi kuukautta paikassa nimeltä Ngueniene. En ole vielä pystynyt käyttämään internet-yhteyttä tarkistaakseni, missä tämä paikka oikeastaan on. Mutta näen matkalla, missä se on, ja näen sinne päästessäni, millaista siellä on. Enkä malta odottaa sinne pääsemistä.
 
 

En ole ihan vielä tottunut tulemaan täkäläiseen kotiini illalla ja menemään vessaan ja näkemään, ettei siellä ole lainkaan vettä ja vain huokaisemaan: “Ai tämä on taas näitä päiviä”.




 

 

Armi Katariina Kauppila